Valitsemani romaani on Åsa Larssonin sudentaival. Kansi on väriltään musta , ja ainoana kuvituksena siinä on lähikuva kivisestä susipatsaasta. Kansikuva on kirjan nimeen osuva , ja puolikuva kuluneesta ja likaisesta susipatsaasta on yleisesti ottaen mielenkiintoinen. Valo kuvassa on vähäinen, ja pieni valojuova valaisee kuvaa vasemmalta, luoden dekkariteemaan sopivia varjoja patsaan kasvoihin. Patsas on kuvattu suoraan edestäpäin, ja susi katsoo poispäin. Kansikuva on luultavasti valittu symboliikan takia, sillä Kirjassa ei käsitellä oikeita susia,vaan päähenkilöstä puhutaan 'yksinäisenä sutena' . Kuva on erittäin huomiotaherättävä ja poikkeava muihin näkemiini dekkareiden kansikuviin verrattuna , ja siksi myön mielestäni hyvä valinta.
2. En ole vielä aloittanut kirjan lukemista, sillä sain sen vasta eilen. Ylipäätään kirjan valinta oli vaikeaa, sillä en koskaan lue dekkarikirjallisuutta. Minulle suositeltiin tätä kirjaa, ja siksi valitsin sen. Kirjan alussa mainitaan esittely kirjailijasta, ja kerrotaan että sudentaival on valittu vuoden dekkariksi vuonna 2004, ja vaikka ihan tuoreesta kirjasta ei olekaan kysymys, uskon , että kirja on lukemisen arvoinen . Odotan, että kirja olisi tapahtumarikas ja mielenkiintoinen, sillä yleensä tylsistyn tämänkaltaisten kirjojen kanssa nopeasti. Odotan mielenkiintoisia henkilöhahmoja, paljon tapahtumankäänteitä, ja loppuratkaisua, jota ei ole voinut arvata jo kirjan puolivälissä. Henkilöhahmot ovat mielestäni tärkeä osa kirjaa, sillä jos kirjailija ei onnistu kuvailemaan hahmoja monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, on koko kirjan lukeminen paljon puuduttavampaa.
3. moniäänistä itsensä kuvaamista.
Äiti :
meidän Laura oli lapsesta saakka jo aika hankala tapaus. Aina piti olla suunapäänä menossa jokasuuntaan, ajattelematta ollenkaan seurauksia . Koulussa tuli ala-asteella sanomista, kun ei se malttanut oikein keskittyä ja oli aika levoton. Sellainen se on vieläkin, levoton, mutta hyvällä tavalla. Ollaan aina oltu sen kanssa ihan samanlaisia, levottomia ja äänekkäitä , ja aina ei ihan ajatus ehdi toimintaan mukaan. Siksi varmaan teini-ikäisenä Lauran kanssa otettii paljon enemmän yhteen kuin Lotan, vaikka ne kaksosia onkin. Laura se aina oli joka jäi kiinni kaikesta hölmöilystä. Kyllä siitä piti huolta kantaa kun se 17-vuotiaana muutti kotoakin, että tuleekohan siitä ikinä oikein mitään, vaan tulihan siitä. Minä olin kauhean ylpeä kun se niin nuorena selvisi itse kaikista asioistaan, ja opiskeli itselleen ammatin. Kyllähän minä tavallaan aina tiesin että se pärjää, on se niin vahva ja omapäinen lapsi, mutta kai sitä aina omistaan huolta kantaa. Nykyään meillä on kamalan hyvät välit, nähdään usein ja aina on hauskaa. Kai se on se, kun ollaan niin samanlaisia , minä ja meidän Laura.
Lotta :
Laura on ihminen, jonka tunnen varmaan paremmin kuin kukaan muu, ollaanhan me kaksosia. Ollaan aina oltu tavallaan läheisiä, vaikkei ollenkaan sellaisella ilmeisellä tavalla. Ei me esimerkiksi ole koskaan sanottu rakastavamme toisiamme,mutta kyllähän me se tiedetään , onhan se miun sisko. Lapsena tehtiin kaikki yhdessä, olihan se nyt kivaa kun oli aina samanikäinen leikkikaveri. Tapeltiin kyllä kanssa kovasti, varsinkin kun teineiksi kasvettiin. Siinä lähti tukkaa päästä ja muutama sormikin on mahtanut murtua joskus. Sitä oppii puolustamaan itseään kun elää kaksosena! Ollaan asuttu jo pari vuotta eri kaupungeissa, ja nyt vuosi eri maissakin. Kyllä se on Laura jolle ekana soitan kun on jotain mikä mietityttää, tai vaan haluan puhuu. Skypeä me käytetään varmaan päivittäin, koska Skotlannista maksaa muuten soittelu hirveästi. On se silti miulle varmasti läheisin ihminen, vaikka onkin kaukana. Se saa miut aina nauramaan ja sen kanssa voi heittää vaikka miten typeriä juttuja, kun se tajuaa ne joka kerta. Sitä miulla on varmasti suomesta kanssa eniten ikävä.
Jussi :
Tutuistuin Lauraan jo vuosia sitten, mutta en kyllä arvannut että siitä tulee mun tyttöystävä. Tavattiin silloin vaan yhden illan ajan, eikä sillon voinut kuvitella että siitä mitään tulisi koskaan, asuttiin eri kaupungeissakin. Muistan pitäneeni Laurasta kovasti jo silloin, ja tuntui etten haluaisi vielä lähteä. Sitten kun viime vuonna tavattiin taas, ei sen jälkeen enää tarvinnut. Laura on ehdottomasti hulluin, kummallisin ja ihanin ihminen, jonka tunnen. Ajattelin jo ekan kerran kun tavattiin, että sehän on ihan pimeä, ja kokoajan kamalan täynnä virtaa. Jotenkin omituisen kiehtova. Kun tutustuin siihen paremmin, tajusin että sen äänekkään ja sekoilevan tyypin lisäksi se on kanssa hirveän fiksu, hauska ja sydämellinen. Se esimerkiksi vaihtaa aina kanavaa kun telkkarissa näytetään kodittomia koiria, jotenkin se on niin kauhean empaattinen. Lauran kanssa asuminen on ollut parempaa kun odotin, koska siitä kuoriutui jotenkin ihan vaimomateriaalia oleva tapaus, vaikka omista puheistaan päättelin että se on ihan kauhea sotkemaan ja muutenkin turhan huoleton. Viihdyn Lauran kanssa paremmin kuin kenenkään muun, ja mulla tulee sitä ikävä päivässä. Kyllä mä sitä rakastan.
